SUKELLUS PINTAA SYVEMMÄLLE

Kello on 8.42pm, istun sängyllä, kuuntelen mun tän hetken lempparibiisiä (Lipstick Jungle - Newton Faulkner (johtunee luultavasti siitä että soitetaan sitä tällä hetkellä koulussa musatunneilla)) ja päätän avata iPadin muistiinpanot ja kirjottaa kerrankin vähän laajemman ja 'syvällisemmän' tekstin. 

Kirjotin viime postauksessa että mulle on käyny pari ei niin kivaa juttua. Sain kommenttia siihen liittyen ja pari henkilöä tuli henkilökohtasesti kysymään miten mulla menee. Päätin nyt kirjottaa kerrankin kunnollisen laajan postauksen jossa selvennän vähän asioita. Alotetaan kuitenkin ihan alusta.

Mun nimi on Sara, oon 17-vuotias tyttö Salosta. Soitan pianoa, käyn partiossa ja rakastan lumilautailua. Oon ilonen persoona ja rakastan mun koiraa. Hain lukion ykkösellä vaihtoon, olihan se ollut mun unelma jo monta vuotta. Kaikki meni juuri niinkun halusin ja tällä hetkellä asun Ausseissa, vaihtarina. 

Kännykän mukaan oon ollu toisella puolella maapalloa 92 päivää. 1/4 vuodesta takana, mitä?! Tätä blogia lukiessa mun elämä täällä näyttää menevän paremmin kun hyvin - oon saanu matkustella jo tässä vaiheessa ympäri Ausseja, oon pidelly koalaa, oon saanu uusia kavereita, oon alottanu harrastuksia ja no - viettänyt upeat 3kk. Totta puhuen kaikki ei oo menny ihan yhtä hyvin.

*kello on 9.08pm enkä vieläkään tiedä miten aloitan tämän osion*

Alotan kertomalla sen kaikkein turhimman tapaturman, josta oon saattanutkin jo mainita; mun tietokone meni rikki. Olin ite tähän osallisena, ja olin ihan tajuttoman vihanen itelleni. "Miten saatoin kaataa sen pepsimax-tölkin tohon pöydälle?!" "Miten saatoin rikkoa mun vuoden vanhan ja kalliin koneen?!" (Tässä kohdassa ainoo positiivinen ajatus oli se, että onneks kaikki kuvat on tallessa kovalevyllä!!) Tää saattaa kuulostaa ihan pikkujutulta, mut mun elämään se vaikutti tosi kovin - kahta blogia pitäessä on tietokone aika tarpeellinen kapistus. Tää koko tietokoneen menetys on pikkuhiljaa poistunu mun mielestä, mut sen jälkeen asiat on vaan jatkanu alamäkeä.

(Tässä kohtaa haluun muistuttaa, että tän postauksen tarkotus ei oo valittaa mun vaihtovuodesta - oonhan mä etuoikeutetussa asemassa, haluun vaan kertoa että ei tää vuosi oo mitään ruusuillatanssimista) 

*kello on 10.52pm, thanks to skype*

Mulla ja mun host-perhellä ei oikeen juttu luista. Perheeseen kuuluu vaan vanhempi yksinasuva nainen, jolla ei oo ikinä ollu lapsia, lemmikkejä tai puolisoa. Vapaa-ajan hän viettää kirjoja lukien, koska hän on kirjastonhoitaja eikä tehä arkena mitään. Istun mun huoneessa yksin, tehden vähän millon mitäkin koska en yksinkertasesti pääse minnekkään. Asun sen verran kaukana keskustasta että sinne ei tosta noin vaan lähdetä, eikö mun host mom tykkää että kuljeskelen pimeellä yksin täällä. Arki täällä on siis aika ajoin tosi tylsää, ja tunnen oloni tosi yksinäiseksi. Ainoot poikkeukset tähän on tiistait, jolloin meen Rotary-kokoukseen ja partioon ja oon kotona vasta myöhään illalla, oltuani yli 12 tuntia matkassa. Viikonloput on myös poikkeus; käydään uusissa paikoissa lähes joka viikonloppu, mutta pitkät ja hiljaset automatkat tuntuu tosi vaivaantuneilta koska meiltä ei hirveesti löydy yhteisiä puheenaiheita. Tää on ollu mulle aika vaikeeta, mut tajusin tän ite vasta pari viikkoa sitten kun oikeesti rupesin ajattelemaan mun arkea täällä. Tiiän etten sais vertailla omaa vuottani kehenkään muuhun, mut en voi sille mitään et pieni kateudentunne valtaa mun mielen kun nään kavereiden homecoming kuvia facebookissa tai luen toisten postauksia hauskoista illanvietoista. Oon ihan älyttömän kiitollinen kaikesta kaikille, tää nykyinen host-perhe ei vaan oo ollu mulle se paras mahdollinen.

Mun kaveriporukka koulussa on hajonnu käsiin. Mä en henkilökohtasesti tiiä mitä tässä tarkalleen ottaen on tapahtunut enkä 'ulkopuolisena' hirveesti viitti alkaa kyselemään. Parin mun kaverin välit on jostain syystä katkennu kokonaan, jonka ansiosta koko kaveriporukka on nyt hajalla. Tottakai mulla on muitakin kavereita, mut tää myös on vaikuttanu mun kouluarkeen tosi paljon. En voikkaan aamusin juosta kamujen luo niinkun vielä pari viikkoa sitten, ja lounastauolla en voikkaan olla se oma outo itteni koska oon uusien ihmisten seurassa. Myös se fakta, että oon ollu koulussa yli 2kk tekee sen etten ookkaan enää se "uusi ja kiinnostava tyttö" vaan oon jo ihan normaali opiskelija muiden joukossa. Muuten koulussa menee hyvin, ainevalinnat ens vuodelle on tehty ja koulun bändin koe-esiintymiset on ihan nurkan takana!

Neljäs ja varmasti mulle henkilökohtasesti kaikkein vaikein juttu ei tapahtunu mulle Ausseissa, vaan mun isälle Suomessa. Mun iskä sairastui tässä jokunen aika sitten, ja vaikka kaikki on nyt paranemaan päin, I can't deny the fact that it's been stuck in my mind the last two weeks. Mitään sen isompaa analyysiä en tässä nyt ala vääntämään, mutta olihan se jotain mitä en oo ikinä ennen kokenut ja no, pysäyttävää. Tää sairastuminen autto mut tajuumaan, että jokanen päivä on tärkee ja just sulle voi tapahtua ihan mitä vaan minä hetkenä hyvänsä. Tää on sellanen asia, jonka pidän mielessä tän loppuvuoden ja koko mun loppuelämän. 

*HUH kello on 11.19pm ja Skype puhelu on vieläkin käynnissä, kiitos Riinalle ja Linnealle jotka piristivät mun iltaani*

Tässä olis nyt pientä selvennystä tähän postailutaukoon ja muutenkin vähän enemmän tästä mun arjesta täällä. Koska totuus on se, että en mä joka päivä täällä matkusta upeille rannoille chillailemaan ja bilettämään kavereiden kanssa, elän ihan normaalia arkea, joka mun kohdalla sattuu olemaan aika tylsähköä tällä hetkellä.

Mutta kaiken tän avautumisen jälkeen sanon, että mikäli teillä on mahdollisuus ja halu päästä näkemään maailmaa vaihtarina, TEHKÄÄ SE!

(Kuvat on parin viikon takaa Lornesta)